"Olipa kerran pikku Nyyti Nyytiäinen,
hän ihan yksin asui taloaan
ja talo oli myöskin yksinäinen.
Ja Nyyti kulki vain ja kulki maailmalla,
ei nähnyt missään tutun tuttua.
Nyt kuka lohduttaisi Nyytiä ja sanois vaikka näin:
jää ilman ystäviä se ken kääntää selän muihin päin."
-Kirjasta "Kuka lohduttaisi Nyytiä"-
Hei! Hei, sinä siellä! Juuri sinä joka eksyit tänne blogiini. Istu hetkeksi seuraani jos ei kiire sinua liiaksi vaivaa. Haluaisin jakaa ajatuksia kanssasi.
Ihan alkuun haluan kertoa että tämän blogin tarkoitus EI ole olla pelkkää synkkyyttä, surua ja murhetta. Varmasti sellaistakin sisältöä on koska se on aika olennainen osa tarinaani mutta tarkoitukseni on koittaa löytää iloa elämään ja ehkä matkallani pystyn tukemaan muita jotka ovat samanlaisessa tilanteessa.
No niin.
Minä olen Nyyti. Tai no, en mitenkään virallisesti juuri SE Nyyti. Se siitä kirjasta, kyllä sinä varmasti tiedät Tove Janssonin tarinan "Kuka lohduttaisi Nyytiä?"
Nyytin hahmoon minä kuitenkin samaistun (vaikka en poika olekaan) sillä olen yksinäinen ja minulle maailma on toisinaan aika pelottava paikka.
Olen syrjäytynyt. Vieraantunut asuntoni ulkopuolisista asioista. Meitä on Suomessa monia ja monet varmasti ovat syrjäytyneet pahemmin kuin minä.
Nyt olen kuitenkin ajatellut asiaa itsekseni ja tullut siihen tulokseen että näin ei voi jatkua. On päästävä ulos ja alettava nauttia taas elämästä... Mutta... Mistä aloittaisin?
Hankkisinko harrastuksen? Tai ehkä kuntouttavan työpaikan? Lähtisinkö ulos vain istuskelemaan ja katsomaan mitä maailma eteeni nakkaa?
Ei. Ei, ei. Kuulostaa... Ahdistavalta.
Se mikä sinulle, paikalle eksynyt lukijani, on normaalia päivittäistä toimintaa on minulle toisinaan valtava haaste. Menee helposti viikkojakin siten että en lähde kotoani lähikauppaa kauemmaksi ja kauppa siis on tuossa heti kotitaloni ulkopuolella. Kun kauppaan olisi pakko mennä niin joskus ehdin takkia pukiessani ajatella ja ahdistaa itseni niin maahan että ulko-oven kynnyksestä kasvaa liian suuri este ylitettäväksi ja jäänkin kotiin. Oli nälkä taikka ei.
Lähikauppaa kauemmaksi menen vain kun on aivan välttämätön pakko.
Sellaista minun elämäni useimmiten on, yksinäistä ja pelokasta. Väliin mahtuu muutama hyväkin päivä, saatan vaikka intoutua pienelle kävelylle jos olo ja olosuhteet on sopivat. Eli en varmaan ole vielä toivoton tapaus?
Päätin siis aloittaa blogin jonka tavoitteena on auttaa minut ja ehkä muitakin kaltaisiani ulos ja takaisin elämän syrjään kiinni. Monet pelot ja murheet lieventyvät ja ehkä jopa katoavat kun ne pukee sanoiksi.
Jotta tämä nyt ei ihan karkaa loputtomaksi, rönsyileväksi romaaniksi niin päätän tältä erää tähän. Sinä, lukijani, ehkä palaat vielä katsomaan kun kerron enemmän itsestäni ja mietin maailman menoa. Ja laita toki palautetta, kysymyksiä tai kerro vaikka omasta elämästäsi jos olet vastaavassa tilanteessa kuin minä. Ratkotaan asioita yhdessä ja keskustellaan. Sitä minä toivon ja tänään voin olla tyytyväinen siitä että sain jotakin tehtyä ja oman matkani ensimmäinen askel on nyt otettu.
-Nyyti-
